Ikitie, tarinan kertominen on arvokasta

Nykyiset suurtuotantoleffat on minulle tuntematon alue, vertailukohdat vähissä, niiden estetiikka lähes tuntematonta. Tarinan kertominen on kuitenkin luultavasti arvokasta ja etenkin tuon tarinan.

Jäljittelemättä mitään normiarvostelua voisi kirjoittaa aiheen vierestä, mitä ajatuksia se herätti tai pikemmin tuottaa nyt, lähtien ennalta arvaamattomille urille. Miten aihetta on kuvattu niin, että oleellisin on jätetty varjoon, pimitetty historiaa? Karjalaiset kirjoittajat ja suomalaisetkin äärivasemmistopoliitikot ovat tehneet sitä. On Karjalan marssi, "rakettu on raudalla"... joku sävelsi sen 70-luuvulla ja se on lauluvihoissa ja sitä on laulettu. On Äikiän tapaiset hahmot ja ovat Ture Lehén, Kauko Heikkilä ja kumppanit.  Ovat ne jotka vaikenivat, koska katsoivat että totuuden kertominen laskisi heidän poliittista kannatustaan ( "imperialismin propaganda saisi vettä myllyihinsä" kiertoilmausta käyttäen he sitä puolustelivat myöhemmin).  Vaikenemista ja valehtelua on perusteltu myös naapuriystävyyden kannalta. Ei vakuuta sekään.

Näitten tiedon pimittäjien maailman kuvaaminen olisi kiinnostava projekti. Se rinnastettaisiin totuuden etsimiseen. Se on lähempänä nykyaikaa oleva vastakohtaisuus. Ei jäisi "historian aukkojen paikkaamisen" tasolle, jollainen jotenkin epäilyttää.


Suositteleva arvostelu: Hannu Kuosmanen.
Kriittisempi: "Ilmaisu on pikemmin yritteliästä ja velvollisuudentuntoista kuin kekseliästä ja vetävää". Keskipohjanmaa, H. Björkbacka